01. marraskuuta 1996
Teksti:

Millaisesta ihmisestä tehdään professori? Kysymys tuntuu ensi alkuun kummalliselta. Professoriksihan valitaan kaikkein pätevin tiedemies, joka hakijoiden joukosta löytyy! Tällaisen kuvan yliopisto ainakin yrittää professorien valintaprosessista antaa.
    Tähän saakka onkin lähdetty siitä, että professorit pyritään valitsemaan käyttämällä mittatikkuna ainoastaan hakijoiden tieteellista tuotantoa. Mitä enemmän sen parempi. Hakijoiden tieteellisen tuotannon tason arvoi joukko asiantuntijoita, jotka asettavat kandidaatit paremmuusjärjestykseen. Lopuksi tiedekuntaneuvostot siunaavat professorinvalinnat nuijan kopautuksella.
    Prosessin tuloksena professorin pallille kiipeää varmasti pätevää, mutta valitettavan usein kovin kapea-alaisesti suuntautunutta väkeä. Professoreja kiinnostaa yleensä lähinnä oma tieteellinen työ, ei laitosten toiminnan kehittäminen. Jälkipuheissa kuuleekin harmiteltavan, että ”miksi se hyvä tyyppi jäi valitsematta!”
    Nykyisin professoreilta voidaan edellyttää laaja-alaista työtä oman alansa tieteellisen ja opetustoiminnan kehittämiseksi. Lista on pitkä: opetusta tulisi uudistaa aktivoivemmaksi ja yksilöllisemmäksi, yhteyksiä työelämään ja ulkomaisiin yliopistoihin pitäisi solmia, jatkotutkimusohjelmia olisi räätälöitävä entistä tehokkaammiksi jne. Vaatimukset ovat siis kasvaneet. Professoreiksi olisi saatava yksinäisten puurtajien sijasta kapellimestareita, jotka pystyvät saamaan orkesteristaan kaiken irti. Tämä edellyttää professorien valintatavan viilaamista uuteen uskoon.
    Pelkän tieteellisten tuotannon tason ja määrän perusteella tapahtuvat valinnat takaavat tietenkin varmimmin yliopiston palvoman objektiivisuuden. Professoriksi ei tällöin kuitenkaan päädy välttämättä koko laitoksen kannalta paras hakija. Professoriksi voi seuloutua vaikkapa tyyppi, joka ei piittaa perustutkinto-opiskelijoista tuon taivaallista.
    Yliopiston olisikin aika heittää hyvästit nykyisille yksisilmäisille valintakriteereille. Joskus voi olla järkevää kutsua professorin virkaan päteväksi ja sopivaksi katsottu henkilö ilman parivuotista valintarumbaa. Hakijoiden opetusansiot, kyky johtaa tutkimustoimintaa sekä muu työkokemus olisi myös noteerattava.
    Kriitikot viheltävät tässä vaiheessa yleensä pilliin ja käyvät pelottelemaan yliopiston tieteellisen tason romahtamisella. Tällaiset puheet ovat yleensä silkkaa akateemista populismia. Kyllä tieteellisesti kyvykäs hakija voi olla laaja-alaisesti kyvykäs. Ja jos ei ole, voi etsiä töitä vaikkapa jostakin tutkimuslaitoksesta. Useimmista yliopistolaisista on tietenkin vaivattominta noudattaa vakiintuneita käytäntöjä. Yliopistoille on kuitenkin heitetty sellainen uudistumishaaste, etteivät ne voi jäädä murrosaikaja elävän yhteiskunnan peränpitäjiksi. Henkilövalinnat ovat usein varmin tapa saada uudistuksia aikaan.

Jarkko Vesikansa
päätoimittaja