18. lokakuuta 1996
Teksti:

”No, täytyy ottaa huomioon, että sanoin noin vuonna 1986, eli parikymppisenä. Onhan se muutenkin huono ja mahdoton idea, sillä jokainen sukupolvihan on aina tavallaan ”kadotettu”. Ei minulla enää ole ollut mitään intentiota kirjoittaa minkään sukupolven puolesta. Sitä paitsi, Westö lisää vaivautuneena, – 1980-lukuhan oli aivan hirveää aikaa.”
    Eroon 80-luvusta Westö ei kirjoissaan ole kuitenkaan päässyt. Kahden edellisen novellikokoelmansa, valtionpalkinnolla huomioidun Merkityn (1990) ja sitä seuranneen Tapaus Bruusin (1993) kertomuksissa hän palaa toistuvasti 80-luvun hulluihin vuosiin, jolloin kaiken piti olla mahdollista hänen ikäpolvelleen. Westö ei kuitenkaan ole ollut kiinnostunut menestyjistä vaan on ottanut tavaramerkikseen niiden ihmisten kuvaamisen, jotka eivät paistatelleet valokeiloissa.
    Myös vastailmestyneessä ensimmäisessä täyspitkässä romaanissaan Drakarna över Helsingfors (Leijat Helsingin yllä) Westö käsittelee viime vuosikymmentä. Tällä kertaa ajallinen perspektiivi on kuitenkin pidentynyt, ja Westön novellien yksittäiset ajankuvat ovat yhdistyneet sukutarinaksi. Romaani alkaa sodanjälkeisistä vuosista, jolloin tarinan päähenkilöitten, Bexarin perheen isä palaa sotalapsena Ruotsista Suomeen. Neljän vuosikymmenen aikana lukija seuraa Bexarien eri sukupolvien tarinaa aina viime talveen saakka.
    ”Asetelmat ovat muuttuneet”, Westö perusteleekin lajinvaihdostaan. ”Halusin kuvata nimenomaan sitä, miten sodanjälkeisen sukupolven tapa tehdä uraa ja hahmottaa maailma on tullut meille mahdottomaksi. Samalla Helsingistä on tullut aivan toinen kaupunki: yhtäkkiä katukuvassa on ulkomaalaisia ja kesällä Mikonkadulla ihmiset istuvat vaikka missä kaljatuoppi kädessä. 1970-luvullahan siitä olisi viettänyt yön putkassa.”

Kaksi kieltä, kaksi kaupunkia

Munkkiniemessä kasvaneena ja eri puolilla kaupunkia asuneena Westölle on aina ollut selvää, että juuri Helsinki on se miljöö, josta hän ammentaa ja johon hän sijoittaa tarinansa ja henkilöhahmonsa. Ruotsinkielisestä keskiluokkaisesta perheestä lähteneelle Westölle Helsinki näyttäytyy ristiriitaisessa valossa. Toisaalta hän rakastaa sen eri kaupunginosia intohimoisesti; toisaalta hän vihaa niitä näkymättömiä sosiaalisia rajoja, jotka erottavat kaupunginosat toisistaan.
”Tiedän ihmisiä, jotka ovat periaatteessa kyenneet elämään koko elämänsä eräänlaisessa suomenruotsalaisessa reservaatissa. On tietyt koulut, tietyt kaupunginosat, tietyt ravintolat ja tietyt sosiaaliset piirit, joissa voi pyöriä koko elämänsä ilman että tarvitsee kertaakaan puhua suomea. Näille ihmisille pitkäsillan tuolla puolen on vain jonkinlainen Bronx. Helsinki on tosiaan taskukokoinen metropoli, hyvässä ja pahassa. Kaupungin laidalla asuvista 40 prosenttia on työttömiä, mutta ydinkeskustassa siitä ei kukaan tiedä mitään.”
    Suomenruotsalaisuuden – tai tarkemmin sanottuna kaksikielisyyden – Westö kokeekin valtavaksi voimavaraksi kirjoittamisessaan. Se ettei hän ole koskaan halunnut rajoittua puhtaasti suomenruotsalaiseen piiriin on saanut aikaan tietyn irrallisuuden tunteen: ruotsinkieliset ovat pitäneet häntä poliittisesti epäilyttävänä (lue: ei-RKP:läisenä) ja suomenkieliset taas hurrina.

Runopoika ja lätkämaila

Toinen Westölle vastenmielinen vastakkainasettelu on sukupuolten välinen jako, stereotypiat joiden mukaan erottelemme miehiset ja naiselliset piirteet toisistaan. Westötä on arvosteltu naiskuvauksen ohuudesta ja etäisyydestä. Tämän Westö osin myöntääkin: ”Olihan se kritiikki oikeutettua. Edellisessä kirjassanihan ei ole kunnon naiskuvia ollenkaan. Kirjoitan miehisiä kirjoja. Maailmani on ollut tyypillinen pojan maailma: pelasin lätkää ja fudista ja yliopistossakin katselin enemmän kauniita naisia kuin luin kirjallisuutta. Mutta olen tehnyt paljon työtä naiskuvani parissa, ja se että valitsin romaanini toiseksi kertojaksi naisen oli oikeastaan luonnollista ja välttämätöntäkin.”
Aivan kakistelematta Westö ei kuitenkaan arvostelua niele. Häntä huolestuttaa, että kun kirjallisuus ja sen lukeminen alkavat yhä vahvemmin olla naisten varassa. Mieskeskeisyyden tilalle tulee yhtä yksioikoinen naisnäkökulman pakko.

Media ja ihminen

Kirjoitetun sanan kohtalo arveluttaa Westötä yleisemmälläkin tasolla. Hänen mukaansa kirjallisuuden ja lehdistön tehtävänä on tarjota ihmisille vaihtoehtoista aikakäsitystä ja ihmiskuvaa, kun taas televisio ja elokuvat eivät kovenevassa kilpailussa tarjoa kuin yhä nopeampia ja yksinkertaistetumpia näkemyksiä todellisuudesta ja ihmisistä ympärillämme.
”Eihän henkilökuvista ole nykyään puutetta. Aina kun eletään aikaa jolloin korostetaan tehokkuutta ja nopeutetaan elämisen tempoa, ihmisille ei jää aikaa. Kymmenen sekunnin soundbite ei riitä jos haluaa ymmärtää jotakin ihmisestä. Eikä nykyään muutenkaan ole selvää, että ihmisiä ylipäänsä tarvitaan. Uusi TV-kanava muka sitten palauttaa ihmisarvon ja jatkuvuuden!”
    Jääkö seuraaville sukupolville siis vain hajoava ja kasvoton mediamaailma? Eikö edes pop-musiikista ole nykyisten kaksikymppisten yhdistäjäksi? Ainakin Westön romaanissa musiikki yhdistää eri ihmisiä, David Bowien kaltaisten kameleonttien kautta jopa eri sukupolvia.
    ”Jokainen kaksikymppisten sukupolvihan on aina vähän eksyksissä. Useimmilla ihmisillä oman sukupolven kovin juttu menee täysin ohi, ja nekin ihmiset jotka edes jonkin aikaa pystyvät surffaamaan aallonharjalla ovat harvassa. Sikäli esimerkiksi Bowie on mielenkiintoinen hahmo, että hän pysyi aallonharjalla viidentoista vuoden ajan. Luulen, että musiikki ei enää samalla tavalla yhdistä nuoria.”
    Tässäkään asiassa Westö ei siis ole päässyt eroon 80-luvusta: Let’s Dancen jälkeen Bowie ei kuulema ole enää tehnyt hyviä levyjä.

Kjell Westön Drakarna över Helsingfors (Söderströms) ilmestyy suomeksi Arja Tuomarin kääntämänä nimellä Leijat Helsingin yllä (Otava).

Otto Mattsson
Kuva: Sami Haapavaara