06. syyskuuta 1996
Teksti:

Naisten kertomukset varusmiespalveluksesta kuulostavat masokistien huviretkeltä. ”Varmaan missään muualla ei pääse ase kaulan ympärillä hiihtämään avantoon. Olen saanut kokea sellaista, mitä siviilissä en ikinä!” rannikkojääkäri, sotilaspoliisi Minna Ruolanto, 21, huokaa onnellisena.
     Piskuinen varusmies on kipittännyt satojen kilometrien juoksulenkkejä, usein vähän muista jäljessä, kun lyhyillä jaloilla ei pääse harppomaan pitkäkinttujen tahtiin. Liian isot varusteet ovat hiertäneet lantion verille. Vanhan reisivamman takia alokasaikana kului enemmän Buranaa kuin ruisleipää. Ja kivuliaiden kuukautisten aikaan sulkeiset olivat yhtä helvettiä.
     Mutta ylpeästi rouva (siviilissä neiti) Ruolanto voi vakuuttaa tehneensä valittamatta kaiken, minkä sotamies virtanenkin. ”Kyllä sisu ja itseluottamus ovat kasvaneet. On hienoa huomata, että kun luulee ettei jaksa, jaksaakin vielä.”
     Ruolanto on saanut myössukupuolilisää eli ottaa asennetta vastaan, kuten termit armeijassa tyttöjen kesken kuuluvat. Eniten otti aivoon, kun asennevammainen kouluttaja uhosi, ettei luovuta ennen kuin Ruolanto on savustettu sotilaspoliisikoulutuksesta. Rouva puri hammasta ja petrasi entisestään.
     Pääsääntöisesti varusmiehet ovat suhtautuneet Ruolantoon ja muihin intin naisiin loistavasti, ottaneet heidät jätkinä jätkien joukkoon. ”Me ollaan palveluksessa kaikki sotilaita eikä naisia. Sukupuolta ja seksuaalisuutta ei ole.”
    Sotilaspoliisiaikanaan Ruolanto on siirtynyt omasta tahdostaan yhteiseen tupaan miesten kanssa. Pojat eivät edes muista vilkaista, kun rouva pyyhältää alkkareissa ja rintsikoissa kohti suihkuhuonetta. Herroja on sen sijaan punastuttanut rouvan reipas piereskely.
     Ruolanto on todistanut itselleen ja muille, että kyllä täällä perkele pärjätään!

Interrailia ja inttiä

”Elämyksiä. Teen aina vähän radikaalimpia juttua. Tykkään ennemmin tehdä kuin istua koulun penkillä. Lain muutos sattui elämääni sopivaan aikaan,” Ruolanto perustelee inttihalujaan yleisen isänmaallisuuden lisäksi. Alkuajan sotilasurahaaveista hän on luopunut.
    Alikersantti Tiina Laisi, 26, taas halusi testata, pärjääkö hän poikien hirmuiseksi ja rankaksi kehumassa maailmassa. ”Olihan siinä vähän kielletyn hedelmän makua. Lisäksi halusin kasvatustieteilijänä tutustua inttiin kasvatuksellisena paikkana.”
    Mutta kävikö naisten mielessä asepalvelukseen haettaessa, että he sitoutuvat sotilasvalan jälkeen lähtemään tarvittaessa rintamalle? Että he voivat kuolla sodassa? Miettivätkö he, että intin ensisijainen tehtävä on kouluttaa tappamaan?
    ”En. En miettinyt”, Laisi tunnustaa hieman häkeltyneenä. ”Me ei puhuta tyttöjen kanssa taisteluista. Sellainen ei tunnu ajankohtaiselta.” Ruolannon ajatuksissa häivähti joskus, että entäs sitten jos… mutta ajatus sodasta oli vuosi sitten ja on edelleen kaukainen.
    Kysymykset saavat Laisin mietteliääksi. Hän tekee parhaillaan haastattelututkimusta naisten kokemuksista asepalveluksessa. ”Täytyypä kysyä näitäkin asioita.”
    Laisi on aiemmin tutkinut nuorten naisten kiinnostusta asepalvelukseen. Hänen, Tilastokeskuksen ja puolustusvoimien tutkimusten mukaan peräti 30-40 prosenttia yläasteen ja lukion tytöistä ainakin harkitsee pyrkimistä asepalvelukseen.
    ”Kyse on varmaan yleisten sukupuoliroolien uusintamisesta. Ei enää nähdä naisten ja miesten rooleja niin erilaisina. Interrail-sukupolvi on tottunut seikkailemaan ja kokeilemaan. Mennään seinäkiipeilemään, vaihto-oppilaaksi, inttiin.”
    Nuorten asenteita tutkinut dosentti Helena Helve yhtyy Laisin näkemykseen. ”Into asepalvelukseen johtuu varmasti siitä, että tytöt haluavat osoittaa pärjäävänsä siinä missä pojatkin, myös fyysisesti.”

Äidit sodassa

Laisi ja Ruolanto siirtyvät kohta reserviin. Ovatko he nyt tarvittaessa valmiita tappamaan ja kuolemaan? ”Kyllä”, molemmat vastaavat. ”Lähtisin rintamalle. Periaatteessa mulla ei ole oikeutta kieltäytyä, kun olen saanut koulutuksen ja vannonut valan”, Laisi toteaa, vaikka myöntääkin, että vielä sotilasvalallakaan sota ei pyörinyt mielessä.
Mutta tuskin pyöri sen enempää nuorilla varusmiespojillakaan. ”Kai jokaisen on pakko tiedostaa, mitä armeija on, vaikkei ne ole sitä sen enempää funtsineet”, Laisi sanoo.
    Joutuisivatko naiset kriisin puhjetessa rintamalle, vaikka heillä olisi pieniä lapsia? Laisi ei tiedä vastausta, mutta menisi silloinkin. ”Monet naiset ovat valmiita eturintamaan. Kulttuurissa vain ei ole totuttu ajatukseen, että äidit ovat sodassa ja tulisi naisruumiita.”
    Ruolanto ei usko lähtevänsä äitinä rintamalle. ”Naisia katsotaan varmasti eri tavalla. Jos on aviomies ja perhe, niin kai mies ennemmin lähtisi.”
    Pääesikunnasta tiedetään kertoa, että lain mukaan varusmiespalveluksen suorittaneet naiset ovat ihan samassa tilanteessa kuin miehet. Jos nainen kutsutaan palvelukseen, rintamalle on mentävä ja lastenhoito järjestetään muuten. Raskaus taas katsotaan palvelukelvottomaksi terveydentilaksi.
    Rouva alokkaita on informoitava kaksi kertaa sotilasvalan merkityksestä ennen kuin heidän 45 päivän harkinta-aikansa päättyy, pääesikunnasta muistutetaan. Tuona aikana naiset voivat keskeyttää intin ilman sen kummempaa syytä.

Sankarivainajat

”Kyllähän se on varmasti hämmentävää naisille, että puolustusvoimat ovat sotaa käyvä laitos. Kun keskusteltiin naisten asepalveluksesta, unohdettiin, että ihmisiä valmennetaan sotaan”, tiedottaja-toimittaja, rauhanaktivisti Sirpa Puhakka kommentoi. ”Missään tapauksessa keskusteluissa ei puitu läpi olennaisia kysymyksiä. Keskeisenä oli vain naisten pääsy sotilasuralle.”
”Naisten asepalvelus nähtiin rauhanajan tasa-arvokysymyksenä – ei sota-ajan asiana”, sanoo myös Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan pääsihteeri Silvo Hietanen. Hänen mielestään on yleensäkin pohtimatta, miten koulutettuihin, pienten lasten äiteihin suhtaudutaan kriisiaikana.
    Miten suomalaiset sitten suhtautuisivat naisten lähettämiseen rintamalle? ”Yhteiskunnan reaktioista saa luotettavan kuvan, vasta kun naisia rupeaa kaatumaan”, Hietanen miettii. ”Ei tällaisia asioita ajatella normaalisti rauhan oloissa. Ei nuorten poikienkaan kohdalla keskustella mahdollisista kaatumisista.”
    ”Kuvittelisin, että naisten rintamalle menosta aiheutuisi jonkinlaista vastustusta. Korkeintaan hyväksyttäisiin se, että asepalveluksen suorittaneet naiset lähtisivät vapaaehtoisesti mutta eivät pakon edessä”, kriisireaktioiden tutkija Liisa Eränen sanoo.
    Naisvainajiin Eränen uskoo suomalaisten suhtautuvan sotaoloissa ihan samalla lailla kuin miesten ruumiisiin. Joissain tapauksissa naissankarivainajat saattaisivat jopa saada suuremman sädekehän kuin miehet.
    Suomalaiset joutuvat pian miettimään suhtautumistaan naisiin ”tositoimissa”. Muun muassa jääkäri Minna Ruolanto hakee välittömästi varusmiespalveluksen päätyttyä YK-joukkoihin. Tähän mennessä suomalaiset naiset ovat olleet rauhanturvatoimissa toimistotöissä ja ruokalassa. Vartioasemille on päivystänyt muutama nainen kokeiluluonteisesti vain rauhallisella postilla Makedoniassa.

Töitä sotilaspassilla siviilissäkin

Asepalveluksen suorittaneilla naisilla tulee olemaan menekkiä siviilielämän työmarkkinoilla. ”Monet naisista uskovat, että varusmiespalveluksesta on hyötyä uralla. Tiedän itsekin, että pääsen aina ainakin työhaastatteluun. Haluavat varmasti nähdä, millainen minä olen”, alikersantti Tiina Laisi sanoo. Hän aikoo liittää työhakemuksiin kuvan itsestään asepuvussa.
     Turun kauppakorkeakoulun apulaisprofessori Iiris Aaltio-Marjosolasta idea ei ole hassumpi. ”Naisvarusmiesten julkisuusarvon ja yhteiskunnallisen vahvuusideologian nousun myötä asepalveluksesta on varmasti hyötyä moneen organisaatioon hakeutuessa.”
     Aaltio-Marjosola veikkaa naissotilaille lisäpinnoja erityisesti miehisiin ammatteihin kuten poliisiksi tai vanginvartijaksi haettaessa. ”Tai joku lastentarhanopettajan paikka on aika jännä… Voidaan ajatella, että varusmiespalvelus auttaa poikien ymmärtämisessä ja seikkailukasvatuksen järjestämisessä.”

Mari Manninen
Kuva: Jari Kesti