Viime keväänä Ylioppilaslehden kolumnistinakin tutuksi tulleen dekkarikirjailija Leena Lehtolaisen uusin romaani Luminainen (Tammi, 1996) on yksi niitä kirjoja, joita ei kerran alkuun päästyään meinaa malttaa kädestään laskea. Luminainen on jatkoa Lehtolaisen kolmelle aikaisemmalle Maria Kallio -dekkarille, joiden reipasotteinen päähenkilö tarjoaa virkistävän vaihtoehdon perinteiselle kovaksi keitetyn kytän stereotyypille.
Espoon poliisissa työskentelevä ylikonstaapeli Kallio saa uusimmassa seikkailussaan jälleen ratkaistavakseen sekavan murhajutun, joka liittyy monin säikein hänen henkilökohtaisen elämänsä ajankohtaisiin kysymyksiin. Samanaikaisesti hän on itse joutua vankilasta karanneen murhaajan koston uhriksi. Uhrin ja tuomarin, syyllisyyden ja syyttömyyden rajat hämärtyvät ja johtavat välillä perimmäisten kysymysten ääreen.
Luminainen on kuitenkin kevyt lukukokemus. Lehtolainen koskettelee syvällisempiä teemojaan taidokkaan ohimennen ja keskittyy – kuten kunnon dekkarikirjailijan kuuluukin – juonen sujuvaan kuljettamiseen. Käänteitä ja yllätyksiä tarinasta ei puutu, ja todenmakua kaikelle antaa tapahtumien sijoittaminen selvästi tunnistettaville paikoille Helsinkiin ja Espooseen.
Luminaisesta löytyy mielenkiintoisia yhtymäkohtia Anja Kaurasen viimevuotiseen Pelon maantieteeseen. Kaurasen naisporukka, joka on valmis äärimmäisiinkin toimenpiteisiin kostaessaan miesten taholta kärsimäänsä vääryyttä, löytäämaltillisemman vastineensa Lehtolaisen kuvailemassa Rosbergan naisyhteisössä, johon mahtuu niin synnytyskoneeksi pakotettu lestadiolaisnainen kuin miehille maksusta esiintyvä yksityisstripparikin. Siinä missä Kauranen rakentaa kirjansa lähinnä yhden teeman varaan, Lehtolainen pyrkii kuitenkin monipuolisempaan ja vähemmän selvärajaiseen näkemykseen.
Lehtolaisen teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa ja hänen tarinankertojan kykynsä ovat ilmeiset. Luminaista voi lämpimästi suositella rentouttavaksi välipalaksi tenttiinluvun lomassa.
Satu Elo
