29. maaliskuuta 1996
Teksti:

Kohtauksia vuosikymmenien takaa: onnellisia pareja rusettiluistelun tiimellyksessä, siivekkäitä jenkkiautoja, pulleita jääkaappeja, isän ja pojan evästauko (ruisleipää!) rintamamiesmallisen talon rakennustyömaalla. Ollaanko elokuva-arkiston erikoisnäytöksessä vai talous- ja sosiaalihistorian workshopissa? Ei, vaan mainosrahotteisella kanavalla arki-iltana vuonna 1996.
    Mainosmaailma nyyhkii nostalgiassa. Ei vain esineitä vaan myös maailmankuvaa etsitään nykyään 50-luvun oletetusta harmoniasta: kun koulussa oli vielä järjestystä, kun vanhempia oli vielä kaksi (ja molemmat heteroita), kun lapset olivat kuuliaisia. Muistot onnen maasta ovat epätarkkoja: niistä puuttuu risat hampaat, ihmisiä kuristavat luokkaerot ja auktoriteettien nöyristely.

    *

Mainostajat eivät tao nostalgiaa sattumalta. Kuluttajat hullaantuvat mielikuvista, joille löytyy vastineita heidän sielunelämästään. Ei auta muistuttaa, että Tilastokeskuksen uuden tutkimuksen mukaan klassisia suomalaisia keskivertoperheitä, jonka ytimen muodostaa nelihenkinen perhe, on enää vajaa kaksi prosenttia kansasta. Ihmisillä on kova kiire takaisin kohtuun.
    Olan yli vilkuilu ei suinkaan koske vain mainostajia. Monella yhteiskunnan alueella selät on käännetty menosuuntaan ja uppouduttu aikaan, jolloin asioiden kuviteltiin olevan hallinnassa. Muotoilu ja mainonta tukeutuu 50-lukuun, muoti 60-lukuun, politiikka 70-lukuun ja popmusiikki 80-lukuun. Olipa lähestymistapa mennyttä aidosti ihaileva tai postmodernin ironinen, tulevaisuus ei kelpaa.
    Mikä siis vikana tässä ajassa kun ei uskalleta elää tässä ajassa?

    *

Länsimainen ajattelu on yhteiskuntavisioinnissa tukeutunut perinteisesti tulevaisuuteen, mutta nyt tästä uskosta ei ole näkyvissä montaakaan merkkiä. Ajan tauti on futurofobia, tulevaisuuden pelko, joka näkyy niin tietoverkkojen kauhistelussa kuin pullamössösukupolven maailmankuvan sättimisessä. Se, mikä pelottaa, torjutaan. Tukevimmin kiinni nykyhetkessä lienee (mainostajan) kehotus kasvaa isoksi, ei aikuiseksi.
    Lopunaikoja on ennustettu maailman sivu. Tällä kertaa tämä pitääkin paikkansa: vuosi 2000 on enää reilun tuhannen vuorokauden päässä. Tasalukuja rakastava kulttuurimme ei tätä kuitenkaan huomioi. Tulevaisuudella kun ei näissä suhdanteissa tunnu saavan mitään kaupaksi. Yrittää kuitenkin sopisi, sillä siellä vietämme loppuelämämme.

Miska Rantanen
Kuva: Saku Heinänen