Melissa Etheridgen iloitsee siitä, että karheaa amerikanrokkia soittava nainen onkin yhtäkkiä muodikas: rankka ei enää ole rumaa. Ennen konserttiaan Etheridge kertoi Ylioppilaslehdelle myös, miksi soittaminen on kiihottavaa.
”Yleisö on rakastaja, joka haluaa tulla tyydytetyksi ja tyydyttää. Soittaminen on samalla tavalla fyysisesti raskasta ja aistillista kuin seksi”, hehkutti Melissa Etheridge ennen Vanhan keikkaansa. Energinen esiintyminen saikin yleisön kuumenemaan ja yli kaksituntisen keikan tunnelma kohosi loppuun asti.
Etheridgen karheaa ääntä verrataan useimmiten Janis Jopliniin, vaikka laulaja huomauttaa, että hänellä ei ole yhtä raffia viskinpoltetta. Jenkkirokin maneerit Etheridge hallitsee kuitenkin täydellisesti. Vanhalla hän hillui kitaransa kanssa väsymättömästi ympäri lavaa ja jutteli rennosti lapsuudestaan Kansasissa, where were pretty much -nothing.
Nuorempana hän kuunteli rocklegendoja Jaggerista Springsteeniin. ”Teen nyt sellaista musiikkia, jota rakastin lapsena ja jonka tahdissa kasvoin aikuiseksi. Mieleeni ei koskaan juolahtanut, etten voisi soittaa sitä, koska olen nainenToivon, että musiikistani saa voimaa. Tiedän, että meissä naisissa on paljon toteutumattomia mahdollisuuksia. Sellaisia sanoja kuin naisenergia ei pidä pelätä tai pitää yksinomaan kategorisoivina.”
Pelko hälvenee
Etheridgen debyyttialbumi ilmestyi 1988, mutta vasta kaksi viimeistä levyä Yes I am ja Your Little Secret ovat tuoneet hänet suuren yleisön tietoisuuteen. Pitkään rosoinen naisrokkari oli kummajainen. ”Nykyään sellaiset naiset kuin Alanis Morissette, Courtney Love ja Joan Osbourne ovat voimakkaita, eikä sitä enää pidetä rumana tai pelottavana vaan kauniina ja aistikkaana. Tämä muutos on ollut upeaa nähdä.”
Etheridgen mukaan hänen viimeisin albuminsa Your Little Secret on hyvin henkilökohtainen. ”Kirjoitan parhaiten omista kokemuksistani, mutta haluan etäännyttää niitä, jotta niihin olisi helpompi samaistua. En halua kirjoittaa vain tietyn tyyppisille tai tiettyyn ryhmään kuuluville ihmisilleHänen mielestään lauluista voi löytää poliittisen viestin, mutta siinäkin lähtökohtana ovat henkilökohtaiset kokemukset. ”Kahdella viimeisellä albumilla olen kirjoittanut asioista, jotka tunnen: amerikkalaisesta suvaitsemattomuudesta, niistä tunteista, joita minulla on naisena ja homoseksuaalina, epätasa-arvosta ja nousevasta vihasta.”
Yhdysvalloissa käydään samoja keskusteluja homoseksuaalien oikeuksista kuin Suomessa. ”Taustalla on aina pelko, jonka hälveneminen vie aikaa. Vähitellen ihmiset alkavat tajuta, että kaikilla on lähipiirissään homoseksuaaleja. He ymmärtävät, että homoja on ollut kaikissa kulttuureissa ja yhteiskunnissa, eikä maailma ole heidän vuokseen romahtanut. Toivon, että viimeistään silloin, kun olen vanha rouva ja juttelen lastenlasteni kanssa, he voivat ihmetellä mikseivät ihmiset olisi antaneet minun rakastaa sitä, jota haluan.”
Miira Lähteenmäki
Kuva: Nico Backström
