16. helmikuuta 1996
Teksti:

Kissan nosti vihdoinkin pöydälle Hanoi Rocksin kitaristi Nasty Suicide alias Jan Stenfors. City-lehden haastattelussa tuo 80-luvun mustahuulien maskotti kertoi alkaneensa opiskella iltalukiossa siinä vaiheessa, kun huomasi, ettei ymmärtänyt uutisista mitään. Samaan hengenvetoon hän kertoi aina nauraneensa, kun ”rockmuusikot tekee kaikenlaisia protestilauluja, vaikka ne eivät tiedä asioista hevonvitunpaskaa”.
    Hyvä Nasty, join the club! Artistien syvempi yhteiskunnallinen tuntemus on oudon sitkeästi elävä myytti, jota tekohengitetään kuin Anne-nukkea ja joka on yhtä elinvoimainen. Ihan tosi, minkälaista tatsia todellisuuteen voi odottaa päivät ja yöt treenikämpässä viettäviltä keskenkasvuisilta, joiden erityisosaaminen rajoittuu C7-sointuun ja Imaamin keinutuolin tuopin hinnan ulkoaosaamiseen?

* * *

Luovien alojen harjoittajien lähes täydellinen kyvyttömyys mieltää yhteiskuntaa muuksi kuin yhdyssanaksi ei missään tapauksessa koske vain ns. rokkipuolen klaania. Taiteilijat ovat aina pystyneet todistamaan olevansa ympäröivästä todellisuudesta enemmän pihalla kuin Valitut Palat. Kun vapaan taidekoulun neliömetrikaupalla huonoja tauluja syytävä hennadonna analysoi maamme tilaa omin sanoin, kuulijan selkäpiitä kylmää – ei raportin ankaruuden vuoksi vaan sen tason takia. Tätä näytelmää voi seurata samoilla fiiliksillä kuin jäällä kävelevää mummoa ensimmäisen lauhan pakkasyön jälkeen. Tavallaan käy sääliksi, mutta katsotaan loppuun asti.
    Kirjailijat sanojen ammattilaisina pystyvät muotoilemaan ajatuskuplansa perinteiseen muotoon. Usein lausuntoa läähättävältä utelijalta jää tosin huomaamatta, että itse johtoidea on poistunut jo varhaisessa vaiheessa takavasemmalle. Köyttä sovitellaan kaulaan siinä vaiheessa, kun olosuhteet vaativat ns. ajan hermolla olemista.
    Viimeksi näin kävi, kun Anja Kauranen observoi ulkomaailmaa ja löysi sieltä tietokonepelit. Suomen Kuvalehden kolumnista saimme lukea, kuinka tyttären pitkän vinkumisen jälkeen Anja oli ostanut hänelle Sega-videopelikonsolin. Seurattuaan tovin tyttären räiskimistä hän teki häkellyttävän terävän havainnon: useat tietokonepeleistä ovat väkivaltaisia, ja niihin voi jäädä koukkuun. No, tämähän varmaan useimmille on uusi ja tuntematon asia – ainakin niille, jotka ovat viettäneet viimeiset 20 vuotta lukitussa laatikossa. Ei voi kuin toivoa, että juttupalkkio ylitti konsoliin uhratun rahamäärän.

* * *

Kun monia tuntuu kuitenkin riivaavan sanomisen tarve, on tarpeellista kehittää aika ajoin uusia latteuksia. Tässä päivitetty vinkki kaikille aloitteleville tai virkaa tekeville mielipidejohtajille. Kun seuraavan kerran olette tekemisissä asian kanssa, joka ei kiinnosta teitä pätkäkään tai josta ette ymmärrä mitään (todennäköisempää), heittäkää jossain välissä: ”Joo, joo, ihan kivalta kuulostaa, mutta onko tämä juttu saatavilla Internetistä vai onks teillä ollenkaan kotisivuja”. Välittömästi tämän jälkeen tilan valaisee kuulas aura ja keskustelu on teidän osaltanne päättynyt. Ylivertaisuutenne olette jo todistaneet.

Pointteri on Ylioppilaslehden uusi pakinoitsija.

Pointteri