Perfektionismi on hyvä ominaisuus, jos osaa nauttia työnsä tuloksista. Ongelmia syntyy silloin, kun ihminen ei hyvänkään suorituksen jälkeen osaa olla tyytyväinen, eikä uskalla myöntää olleensa erinomainen. YTHS:n johtajapsykiatri Timo Niemi kuvaa perfektionistin ajatuskuviota: ”Jos et ole kuningas, et ole mitään. Siis jos et ole täydellinen, olet mitättömyys.” Aivan kuin asialla olisi vain kaksi ääripäätä, vaikka välimaastossa on paljon muitakin vaihtoehtoja.
Perfektionismi voi saada erilaisia muotoja. Toisilla se liittyy konkreettiseen toimintaan, kuten siivoamiseen, vaatehuoltoon tai omaan ulkonäköön. Järjestelmällisen ja siistin ihmisen asunnossa pitää kaikkien tavaroiden olla paikoillaan ennen kuin hän voi lähteä töihin ja työpaikalla A4-saasteen pitää olla rikkumattomassa järjestyksessä. Missi taas ei voi lähteä kotoaan edes koiraa ulkoiluttamaan ennen kuin hän on moneen kertaan tarkastanut, että hiukset ja meikit ovat moitteettomassa kunnossa. Maailmanmatkaaja, jolla on repussaan vain muutama t-paita ja alusvaatteet, pakkaa aina mukaansa myös silitysraudan – täytyyhän niiden vähäisten vaatteiden olla rypyttömiä.
Konkreettisten toimien ohella perfektionismi voi liittyä älyllisiin suorituksiin. Opiskelija lykkää tenttiin menoa, kun ei ole vielä oppinut kaikkea tentittävästä aiheesta tai ei saa graduaan jätettyä, kun tekstissä on vielä niin paljon paranneltavaa. Perfektionismi on ylimenevää tarkkuutta omassa työssä, loputonta tarkistelua, varmistelua ja vaikeutta luopua töistä, jotka tuntuvat keskeneräisiltä. ”Perfektionisti on usein arvostettu työntekijä, sillä hän tekee luotettavasti sovitut työtehtävät. Hän voi kuitenkin uuvuttaa itsensä pyrkiessään täydelliseen lopputulokseen ja katkeroitua, kun työt aina kasaantuvat hänen niskoilleen”, yliassistentti Hely Kalska psykologian laitokselta sanoo.
Taustalla heikko itsetunto
”Perfektionismi, jos sillä tarkoitetaan pyrkimystä täydellisyyteen, on luonteenpiirre, joka kapeuttaa ihmistä. Hän näkee vain menestymisen pakon, ja murtuu, jos ei onnistu täydellisesti”, Niemi sanoo. Pohjimmiltaan on kyse huonosta itsetunnosta, jonka pönkittämiseksi herkkä ja haavoittuvainen ihminen on kehittänyt tiettyjä toimintatapoja.
Huonon itsetunnon taustalla ovat Niemen mukaan lapsuuden kokemukset, kuinkas muuten. ”Jokainen lapsi kokee heikommuuden ja huonommuuden tunteita. Avuttomuus on aina häpeällistä. Toiset osaavat käsitellä näitä kokemuksia paremmin kuin toiset.” Ihmiset rakentavat itsensä ympärille suojamuurin, jonka suojissa he parantelevat huonoa itsetuntoaan.
Perfektionismi voi seurata ihmistä läpi elämän, mutta se voi myös pehmentyä, jos olosuhteet muuttuvat. Tärkeintä Niemen mukaan on, että tunnistaa itsessään perfektionistille ominaisen tavan toimia, joka ei vimmaisuudessaan ole järkevää. ”Myös tämän luonteenpiirteen kanssa voi elää kuten muidenkin neuroosien.”
Jos perfektionismi aiheuttaa liiallista tuskaa ja ahdistusta, kapeuttaa ihmisen elämää tai tuntuu lähiympäristön mielestä hämmentävältä, voi terapia auttaa löytämään oireiden juuret. YTHS:llä hoidetaan paljon opiskelijoita, jotka kärsivät masennuksesta, ahdistuksesta ja erityisesti itsetunnon ongelmista. Myös Hely Kalskan potilaina on ollut opiskelijoita. ”Kukaan ei tule hoitoon vain perfektionismin takia, mutta ahdistuksen ja masennuksen takaa löytyy usein myös tällaisia kokemuksia. Perfektionisti on saattanut sisäistää jo kotoaan ehdollisen rakastamisen tunteen. Hän uskoo, että häntä rakastetaan vain, jos hän on virheetön ja täydellinen.”
Sanelija kuriin
Jotkut perfektionistit kuvaavat toimintaansa ohjaavaa tekijää sisäiseksi sanelijaksi, joka pakottaa toimimaan tietyllä tavalla. Joku osa ihmisestä tietää, että täydellisyyteen pyrkiminen on naurettavaa, mutta silti hän ei osaa toimia toisin. Sisäinen sanelija saattaa esimerkiksi pakottaa opiskelijaa jyystämään joka ainoan sivun pikkutarkasti. Sanelija ei anna lupaa kääntää sivua ennen kuin jokainen sana on sisäistetty. Hidastahan se on, eikä moinen opiskelutekniikka ole tehokasta.
Mielenkiintoista Kalskan mielestä on, että vaikka opiskelija tajuaa, ettei hän tällä nopeudella ehdi lukea kaikkea, hän ei ole valmis muuttamaan lukutyyliä. Sillä jos sanelijaa yrittää huijata, on siitäkin seurauksena ahdistus. ”Perfektionistin pitäisi ryhtyä keskusteluun itsensä kanssa. Hänen täytyisi työntää sanelija taka-alalle, tai panna hänet kokonaan pois viralta ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.”
Elämää omien rajojen sisällä
”Minä olen täydellisyydessäni omaa luokkaa”, naurahtaa Simo Ranta. Hänelle perfektionismi on ollut arkipäivää aina siitä asti, kun hän huomasi, että ei ole mitään absoluuttista. ”Vaikka kädessäni olisi kuinka hieno esine, joka on mitattu uusimmilla mittausmenetelmillä, ei se kuitenkaan ole millilleen ilmoitetun kokoinen.” Huomio mullisti Simon maailmankuvan: jos fyysisellä tasolla ei ole absoluuttista, ei sitä varmastikaan ole inhimillisten tekojenkaan tasolla. ”Tämä havainto oli siitä lähtien kuin avoin haava.”
Tunne, että aina pitää pyrkiä täydelliseen suoritukseen, vahvistui kun Simo pakersi matikan läksyjen parissa. ”Olin väsynyt ja itketti, mutta äiti kehotti laskemaan kaikki tehtävät loppuun. Kun olin tehnyt työtä käskettyä, totesin, että näin se pitää aina tehdä – sitkeästi loppuun asti.”
”Perfektionismi aiheutti sen, että vietin tietyssä mielessä virikkeetöntä elämää. Elin itse asettamieni rajojen sisällä”, Simo muistelee.
Yliopistoon pyrkiminen oli Simolle valtava projekti. Hän luki pääsykoekirjat läpi kahdeksaan kertaan, laati kirjoista referaatit ja vastasi vielä 30:een harjoitusesseeseen – jokaisesta kirjasta. Lopulta hän osasi erään kirjan seitsensivuisen sisällysluettelonkin ulkoa. ”Olin päättänyt, että pääsykoekirjat pitää osata täydellisesti. Ja niinhän minä osasinkin.”
Pakkomielle täydellisestä osaamisesta jatkui ensimmäisinä opiskeluvuosina, vaikka järjellä ajateltuna siinä ei ollutkaan mitään mieltä. Simo luki tenttikirjat pariin kertaan läpi ja teki vanhaan tyyliin niistä referaatit. Englanninkielisten kirjojen kohdalla Simo halusi ymmärtää jokaisen sanan: ”Niinhän muutkin ymmärsivät, luulin.”
Simo ei koskaan kuitenkaan kilpaillut muiden kanssa, vaan puhtaasti itsensä kanssa. ”Olin kuin koira, joka yritti purra omaa häntäänsä.” Nykyään elämän realiteetit ovat tulleet Simolle tutuiksi. ”Olen oppinut hyväksymään kompromisseja ja tyytymään vähiten huonoihin ratkaisuihin. Hermot menisivät koko ajan, ellei ajan myötä hitunen pragmaattisuutta olisi tullut peliin.” Vieläkin perfektionismi muistuttaa olemassaolostaan esimerkiksi lenkkipolulla. ”En koskaan oikaise tiettyjen puhelinpylväiden väärältä puolelta, sehän lyhentäisi matkaa ja olisi lintsausta.”
”Luulen, että perfektionismista on tullut minua ja työnantajia miellyttävä piirre. Teen työn niin hyvin, että olen tyytyväinen lopputulokseen. Pyrin pitämään rimaa itselleni sopivalla korkeudella, ja se näyttää riittävän muillekin.” Simo on huomannut, että absoluuttinen on mahdotonta – nyt hän pyrkii enää optimaaliseen suoritukseen.
(Simon nimi on muutettu)
Nina Korhonen
Kuva: Janne Tuominen
