03. marraskuuta 1995
Teksti:

Nauruherätyksen, prozacin ja Internetin lisäksi on viime aikoina ollut vielä yksi uusi megatrendi: poliittiset skandaalit. Median robespierret ovat kunnostautuneet työntämällä päättäjiä kohti giljotiinia. Tämän syksyn aikana ainakin Jan Vapaavuoren, Arja Alhon, Sirpa Pietikäisen ja Timo Järvilahden aamu olisi voinut alkaa ihanamminkin kuin katselemalla omaa nimeään ja naamaansa skandaalia huutavassa iltapäivälehden lööpissä.
    Jokainen tapaus on tietenkin erilainen. Vapaavuoren muisti olisi voinut olla vähemmän selektiivinen, Alho olisi voinut ajoissa katsoa peiliin eikä vain käydä liimailemassa ”oikeiden” syyllisten etsintäkuulutuksia talk show-ohjelmien täydeltä ja jos totta puhutaan, niin Järvilahden sikailut eivät ketään häntä tuntevaa oikeasti yllättäneet.
    Varmasti Sirpa Pietikäisen olisi myös pitänyt selvittää kuittinsa ajoissa, mutta ilman Mona Sahlinia ja Suomessa jo valmiiksi vallitsevaa hurlumhei-henkistä lynkkausmentaliteettia, hän tuskin olisi päätynyt yhden lööpin lisäksi YLE:n tv-uutisten yhdeksi pääaiheista. ”Skandaalin” kokoa kuvaa, että kuka tahansa järkevä tv-tuottaja olisi maksanut oman firmansa Eurocardilla Pietikäiselle vaikka koko seuraavan kuukauden lounaat, jos hän olisi saapunut suoran lähetykseen vieraaksi. Kuvaan kuuluu, että kun Pietikäinen lopulta suoritti selvityksen kuiteistaan, ei median kannalta tapauksessa ollut enää muuta mielenkiintoista, kuin että niistä selvisi kenen kanssa ministerit ylipäätään aterioitaan syövät.
    Ennen oli toisin. Vanhaan hyvään aikaan media ei väen väkisin yrittänyt heittää kuraa poliitikkojen päälle. Silloin monien mielestä pystyttiinkin keskittymään olennaiseen eli politiikkaan, eikä koko ajan pitänyt miettiä, mihin taskuun minkäkin taksimatkan kuitin tunkee. Tosin kannattaa muistaa, että tämä johti siihen, että maassa oli yhtä aikaa dementian sumentama pappa presidenttinä ja alkoholisti Suomen Pankin pääjohtajana. Todellinen onnela siis.
    Tuohon aikaan kuului oleellisesti se, että tiedotusvälineet katsoivat velvollisuudekseen huolehtia kansan puolesta siitä, mitä kansan oli hyväksi saada tietää. Nykyisessä 90-luvun mediayhteiskunnassa jopa arvokkaat lehdet kilpailevat toisiaan vastaan kura-skuupeilla; minkä välineen ansiosta kansa saa tietää vielä tarkemmin kuka ne vessat oikein tilasikaan sinne Huvilateltalle. Ja poliitikot taas kilpailevat siitä, kuka ehtii ensimmäisenä tuomitsemaan seuraavan päivänä mediassa liatun kollegan. Tässä tilanteessa suuren yleisön ei kannata huutaa Julkisen Sanan Neuvostoa, kuluttaja-asiamiestä tai Anja Eerikäistä. Vastuu on vain siirtynyt median kuluttajalle. Peruuttamattomasti.
    Mutta parempi silti niin, kuin että se olisi edelleen kokonaan mediantekijöillä. Absoluuttinen totuus ei löydy enää pääkirjoitustoimittajien kovalevyiltä, vaan jokaisen omasta headtopista. Nyt saa ja täytyy itse päättää, mikä on oleellista ja mikä ei. Koittakaa kestää.

(Kirjoittaja on helsinkiläinen tv-tuottaja)

Roope Lehtinen