05. lokakuuta 1995
Teksti:

Luettuani Staffan Bruunin toiseksi viimeisen kirjan olin vakuuttunut, että tämän pidemmälle ei Suomeen sijoittuva jännäri voi mennä muuttumatta scifiksi. Viime vuonna ilmestyneessä Ihmissyöjässä kirjan sankari esti japanilaisen cola-firman kierot suunnitelmat ratkaista maailman väestönkasvuongelma sterilisoimalla kolmannen maailman miehet SuperColaan ujutetulla ”jarrulla”. Tarina oli niin mielikuvituksellinen, että luulin kirjailijan palaavan seuraavassa kirjassaan maan pinnalle, tai ainakin vähän siihen suuntaan.
    Olin väärässä. Uusimmassa kirjassaan Ajatolla Veikko Bruun pistää vielä paremmaksi.
    Ajatolla Veikon lähtöasetelma on herkullinen. Koko Länsi-Eurooppa Suomea lukuunottamatta on kääntynyt islamiin, ja sen fundamentalistiseen muotoon, joka on levinnyt siirtolaisten mukana Pohjois-Afrikasta. Samaan aikaan kun Ruotsissa jo jaetaan fatwoja, kristityt ja liberaalit voimat yrittävät presidentti Esko Ahon johdolla pitää Suomea pystyssä ”idän etuvartiona”. Kehitys tuntuu kuitenkin vääjäämättömältä. Makkara ja A-olut alkavat olla katoavaa kulttuuriperintöä, turhautuneet kansanedustajat kääntyvät islamiin ja Samuli Koposista tulee Ahmed Samuleita. Liberaalit pakenevat Venäjälle tai Yhdysvaltoihin, jotka Japanin ohella edustavat vapaata maailmaa.
    Vauhtia tarinaan tulee, kun päähenkilö, entinen Hufvudstadsbladetin toimittaja ja nykyinen pornotarinoiden kirjoittaja Burt Kobbat joutuu etsityksi Suomen muslimien johtajan Ajatolla Veikon murhasta. Pressiklubilla tuopin ääressä viihtyvä toimittaja Kobbat on tuttu päähenkilö Bruunin aiemmista kirjoista. Apunaan Kobbatilla on kollegansa Husiksen ajoilta, entinen päätoimittaja ja nykyinen design-huntukauppias Nils E. Magnusson.
    Staffan Bruunin kirjoissaan maalaamat visiot tuntuvat haetuilta ja mahdottomilta. Mutta vain aluksi, sillä loppujen lopuksi ne eivät sellaisia ole. Tarkkana toimittajana Bruun on löytänyt nupullaan olevia ilmiöitä ja kärjistänyt ne äärimmilleen. Club Dominassa Iso-Roobertinkatua hallitsevat seksiklubit, virolaiset sutenöörit ja venäläinen mafia, Tuntemattomassa tekijässä ekoterroristit kaappaavat Loviisan atomivoimalan turvallisuuspäällikön ja Ihmissyöjässä YK on joutunut taipumaan markkinavoimien edessä.
    Myös Ajatolla Veikon lukemisen jälkeen uutiset muslimifundamentalistien pommi-iskuista Ranskassa ja kirjailija Hanif Kureishin uusimmassa romaanissaan Musta albumi maalaama kuva nyky-Englannista saavat uudenlaisen sävyn. Kureishin mukaan islam on liki ainoa keino Ison-Britannian slummeissa asuville syrjäytyneille nuorille saada identiteetti ja vahva johonkin kuulumisen tunne, ja keino pitää heidät erossa crackistä. Jos tilanne on siellä jo näin pitkällä, miksei se kymmenessä vuodessa voisi nousta meillekin…
    Eivät Bruunin kirjat silti mitään yhteiskunnallisia pamfletteja ole, vaikka on myönnettävä että ainakin minun on vaikea päättää, miten niihin tarkalleen ottaen tulisi suhtautua. Ovatko ne oikeita dekkareita (joilla on lisäksi ”vakava” sanoma) – vai sellaisen parodioita? Olisin valmis kallistumaan jälkimmäisen kannalle, vaikka ei sillä sinänsä ole mitään väliä. Bruunin Kobbat-seikkailujen tärkein pointti ainakin minulle on, että ne ovat helvetin hauskoja. Pressissä tavataan, Burt!

Jarno Forssell